Meksikon politiikan historiassa niin kutsuttu Estrada-doktriini on virstanpylväs, ja se on puolestaan kansainvälisen oikeuden vertailukohta.
Historiallinen konteksti
Vuonna 1913 Meksiko oli keskellä vallankumousprosessia ja vallankaappaus riippui suuressa määrin Yhdysvaltojen mahdollisesta poliittisesta tuesta. Maan, joka ei ole vain luonnollinen naapuri, vaan joka tuolloin esiteltiin myös planeetan tehokkain maa.
Vallankumouksellisessa yhteydessä maan presidentti ja varapresidentti pidätettiin ja lopulta tekivät itsemurhan Yhdysvalloista saadun painostuksen vuoksi. Tämän tilanteen edessä oli tarpeen ryhtyä toimenpiteisiin kansallisen suvereniteetin suojelemiseksi, koska pelättiin pohjoisen naapurin puuttumista sisäpolitiikkaan.
Vuonna 1917 Meksikolla oli uusi perustuslaki, ja se on vallankumouksen jälkeisen vaiheen puolivälissä, mutta siellä oli vielä poliittisen kuohunnan aikaa. Tässä tilanteessa oli välttämätöntä, että kansakunta saa selkeän kansainvälisen tunnustuksen ja saumattoman poliittisen itsenäisyyden.
Estrada-oppi perustuu puuttumattomuuden periaatteeseen ja kansojen kansallisen suvereniteetin kunnioittamiseen.
Vuonna 1930 Gerardo Estrada, ulkosuhdesihteeri, esitteli hänen nimeään kantavan opin julistuksen. Sen perustavanlaatuinen panos on seuraava: mikään hallitus ei vaadi muiden kansakuntien tunnustamista voidakseen omaksua oman suvereniteettinsa. Tämä lähestymistapa edellyttää nimenomaista kieltäytymistä kaikenlaisesta ulkomaisesta puuttumisesta kansakunnan hallituksen asioihin.
Useimmat historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että tämä oppi perustuu Yhdysvaltojen kansainvälisen politiikan hylkäämiseen, sillä se oli jo edistänyt joidenkin ulkomaisten hallitusten tunnustamatta jättämistä, erityisesti vallankumouksellisista prosesseista tai sotilaallisista vallankaappauksista syntyneiden hallitusten tunnustamatta jättämistä.
Estrada-oppi syntyi vastauksena kahdelle ulkopolitiikan näkemykselle: Tobar-doktriinille ja Monroen opille.
Ensimmäisen mukaan Amerikan mantereen kansojen on kieltäydyttävä tunnustamasta mitään vallankumouksellisesta prosessista syntynyttä hallitusta, ja siksi Tobar-doktriini puolustaa epäsuoran interventiopolitiikan kantaa. Monroe-doktriini edistää eurooppalaisten kansojen puuttumattomuutta Amerikan mantereella ja toisaalta vahvistaa Yhdysvaltojen etuoikeutettua asemaa muihin Amerikan kansoihin nähden.
Estrada-doktriini vastustaa molempia ja sen myötä edistetään kunnioittavaa asennetta Meksikon ja minkä tahansa muun kansan sisäisiin asioihin.
Kuvat: Fotolia - Harvepino / Joy
