Istuva elämäntapa ymmärretään elämäntapana, jolle on ominaista oleskella enemmän tai vähemmän määritellyssä paikassa elinympäristönä. Istuvan elämäntavan kehittyminen liittyy pohjimmiltaan tiettyjen elinolosuhteiden saavuttamiseen, jotka ovat antaneet ihmisille mahdollisuuden elää rauhallisempaa ja turvallisempaa elämää olematta pysyvästi riippuvaisia ympärillään olevista resursseista.
Sedentarismi luonnehti ihmistä vain esihistoriallisesta ajanjaksosta, joka tunnetaan nimellä neoliitti. Tässä mielessä voimme sanoa, että esihistoriallinen ihminen eli noin kuusituhatta vuotta paimentolaisena etsiessään uusia luonnonvaroja aina, kun ne olivat ehtyneet hänen ympärillään. Istuvan elämäntavan kehittyminen liittyi tiettyjen kausatiivisten ilmiöiden syntymiseen, joiden joukossa maatalouden löytäminen oli ensiarvoisen tärkeää.
Ihminen voisi maatalouden menetelmiä keksiessään lopettaa ympärillään olevista resursseista riippuvaisen oman ruokansa tuotannon. Tämä lisättynä eläinten kesyttämiseen, keramiikkatyöhön ja parempien työkalujen kehittämiseen muuttaisi ihmisestä istuvan yksilön, joka voisi alkaa nauttia paremmasta elämänlaadusta.
Nykyään termiä istuva elämäntapa käytetään laajasti myös nykyaikaiseen elämäntyyliin, jossa teknisten laitteiden valtava saatavuus johtaa keskivertoihmisen kehittämään yksitoikkoista elämää ilman liikkumista ja vähäisellä fyysisellä ponnistelulla. Tämä tilanne johtaa yhä selvemmin terveydellisten komplikaatioiden, kuten liikalihavuuden, diabeteksen tai sydänsairauksien, esiintymiseen jopa alaikäisillä tai lapsilla. Lisäksi runsasrasvaisten ja kaloripitoisten elintarvikkeiden kulutus yhdistettynä jatkuvaan teknisten laitteiden käyttöön on mahdollistanut sellaisten elämäntapojen kehittymisen, joissa fyysinen, virkistys- ja sosiaalinen aktiivisuus on yhä vähäisempää.
