Käskystä Fonetiikka, a foneemi tulee olemaan jokainen vähimmäisfonologinen yksikkö, joka kielessä on vastakohtana muille luoden merkittävän kontrastin. Esimerkiksi foneemi s on vastakohta foneemille n, jolloin voimme erottaa sanan suru sanasta pesa.
Samaan aikaan foneemi on myös suullisen kielen vähimmäisyksikkö, koska se on puheääni, jonka avulla voidaan erottaa esimerkiksi kielen monet sanat foneemit s ja t in coso ja como; o s ja c singlessä ja tailissa.
Yllä mainituilla sanoilla: coso / como, sola / cola, pena / pesa, on täysin erilaisia merkityksiä, vaikka kummankin parin ääntäminen ei juuri eroa edellä mainituissa äänissä. Samaan aikaan, rakenteellisesti puhuen, foneemi kuuluu kielen kenttään, kun taas ääni kuuluu puhekenttään.
Jokaisen sanan ääniä kutsutaan allofonit. Samalla foneemilla voi olla eri allofoneja, kuten tapahtuu kaasut ja ihmiset. Muita hyvin yleisiä tilanteita ovat myös se, että kirjaimet täsmäävät tai kirjaimet kuulostavat enemmän foneemilta, esimerkiksi c kuulostaa k:ltä ja s kuin z.
Foneemit eivät ole ääniä fyysisenä kokonaisuutena, vaan ne ovat muodollisia abstraktioita tai psykologisia jälkiä, jotka jäävät puheen ääniin.
On myös huomattava, että puhelin ja foneemi eivät ole sama asia, koska puhelin tai ääni Sille on tunnusomaista joukko foneettisia ja artikulatorisia piirteitä, joiden tunnistaminen on fonetiikan yksinomaisena tehtävänä. Siksi puhelin on mikä tahansa foneemin mahdollinen akustinen toteutus.
Yhteenvetona voidaan todeta, että foneemi on fonologinen yksikkö erottava (Jokainen foneemi on rajattu järjestelmässä ominaisuuksien, jotka erottavat sen muista, ja myös sen oman merkittävän tarkoituksen perusteella) abstrakti (koska todellisuudessa foneemi ei ole ääni vaan ihanteellinen äänityyppi) e lineaarisesti jakamaton (Se ei voi jakaa pienempiin yksiköihin).
Toisaalta kutsumme myös foneemeja jokainen puhutun kielen yksinkertaisista äänistä.
