Konsonantti on suullisen kielen ääni, joka syntyy ääniradan sulkeutumisesta tai kapenemisesta, kun artikulaatioon liittyvät elimet tuodaan lähemmäksi tai kosketuksiin aiheuttaen kuultavaa turbulenssia. Toisin sanoen konsonantti on aakkosten kirjasintyyppi.
Sana konsonantti latinan kielessä tarkoittaa "kuulostaa mukana", ja se liittyy ajatukseen, että konsonanteilla ei ole ääntä itsessään, vaan niiden mukana on aina oltava yksi tai useampi vokaali - toiset kirjaimet - saadakseen merkityksen. . Tämä tapahtuu tarkemmin espanjan kielellä, koska muissa kielissä on sanoja, joista puuttuu vokaalit.
Espanjan kielen konsonantit ovat: B, C, D, F, G, H, J, K, L, M, N, Ñ, P, Q, R, S, T, V, W, X, Y ja Z .
Jokaiselle konsonantille on ominaista erityispiirteet, jotka määrittelevät sen sellaisena ja jotka ovat tyypillisiä jokaiselle maailman kielelle. Ne ovat: artikulaatiotapa (kriteeri on sen mukaan, kuinka ilmavirtaus estyy), artikulaatiopiste (suukanavan paikan mukaan, jossa ilmatukos esiintyy), ääntelytapa (miten äänihuulet värähtelevät ), VOT (tai "äänen alkamisaika", eli fonoinnin viiveaika), ilmavirran mekanismi, pituus ja artikulaatiovoima.
Konsonanttien ääntämisessä on erilaisia artikulaatiotyyppejä, jotka voivat olla: labiaalinen (bilabiaalinen, huuli-velaarinen, huuli-alveolaarinen tai labiodentaalinen), koronaalinen (linguolaabiaalinen, interdentaalinen, dentaalinen, alveolaarinen, apikaalinen, laminaarinen, postalveolaarinen, alveolopalataalinen, retroflex), dorsaalinen (palataalinen, huuli-palataalinen, velaarinen, uvulaarinen, uvulaarinen-neula), radikaali (nielu, kurkku-nielu, kurkunpää) ja glottaali.
Konsonanttien ja vokaalien yhdistäminen espanjan kielessä johtaa jokaiseen sanaan yksinkertaisimmasta monimutkaisimpiin ja siten lauseiden rakenteeseen.
