Itsehillintä tunnetaan kyvynä tai ominaisuutena, joka henkilöllä voi olla hallita itseään. Itsehillinnällä voi olla sekä myönteisiä että negatiivisia puolia, jos se viedään äärimmäisyyksiin. Tunteiden, ideoiden, ajatusten ja tekojen itsehallinta liittyy monella tapaa sosiaalisen käyttäytymisen käsitteeseen, siihen, mitä tehdään tai ei tehdä ikätovereidensa seurassa, jotta he eivät joutuisi negatiivisesti arvioitavaksi.
Itsehillintä voidaan ymmärtää itsensä pakottamiseksi, jota ihminen voi kohdistaa itseensä välttääkseen sanomasta tai tekemästä tiettyjä asioita. Siten itsehillintä estää meitä ihmisinä toimimasta vaistojemme tai impulssiemme mukaan, mikä on eläimille ominaista piirre. Kuten sanottu, itsehillinnän käsite liittyy läheisesti yhteiskunnan käsitteeseen, koska elämä siinä edellyttää muiden käsitysten ja pätevien ilmaisu- tai toimintamuotojen huomioon ottamista kyseisessä ryhmässä.
Vaikka toisaalta itsehillinnän täydellinen puute ei ole suositeltavaa tai tervetullutta, ei ole terveellistä kehittää erittäin korkeaa itsehillintää, koska sillä voi olla vakavia kielteisiä seurauksia kyseiselle henkilölle. Tämä johtuu siitä, että kun havaitsemme yksilön hyvin tukahdutettuna ja jossa on vähän tilaa spontaanisuudelle, luovuudelle ja tuhoamiselle, sortavat muodot ja vapauden puute voivat johtaa siihen, että henkilö muuttuu hyvin autoritaariseksi, suvaitsemattomaksi tai ei kovin seuralliseksi (joka ei tiedä miten sopeutua ympäristöön).
On arvioitu, että sopivan itsehillinnän ylläpitäminen ei ole hyödyllistä vain sosiaalisella ja henkilökohtaisella tasolla, vaan myös työssä, ammatillisissa ja epävirallisissa tiloissa. Yleensä sellaisissa tiloissa, kuten politiikassa, on siihen kuuluvien taholta paljon korkeampi itsehillintä kuin muissa tiloissa, kuten urheilussa.
