Kaikilla sanoilla, joita käytämme kielessämme ilmaisemaan itseämme, on tavu, johon se kuuluu korostus, mutta muodollisesti sitä kutsutaan nimellä painotettu tavu.
Vaikka näin ei tapahdu kaikilla sanoilla, aksentti tai oikeinkirjoitusaksentti on se, joka sijoitetaan niihin osoittamaan tehokkaasti niiden sisältämää korostusta.
Esimerkiksi kun näemme tilden, tiedämme, että meidän on annettava tälle sanalle intonaatio, joka lausutaan siinä tavussa, jossa se on.
Kielestämme löytyy useita korostusvaihtoehtoja, mutta on tärkeää korostaa, että yleisin on sanat korostetaan viimeisellä tai toiseksi viimeisellä tavulla, kuten korkeakorkeisten sanojen ja matalaäänisten sanojen tapauksessa.
Meidän on selvennettävä, että kielemme koostuu enimmäkseen sanoista, jotka on korostettu toiseksi viimeisessä tavussa painotettuina, eli vakavista sanoista.
Vakava sana on siis se, jolla on korostus toiseksi viimeisessä tavussa, koska se on yleisin, että ne päättyvät konsonantteihin n tai s tai millä tahansa viidestä vokaalista (a, e, i, o, u). Sillä välin aksentti sijoitetaan vain siinä tapauksessa, että vakava sana huipentuu johonkin muuhun konsonanttiin kuin edellä mainittuun s- tai n-kirjaimeen, jota edeltävät vokaalit, tai, jos se ei ole mahdollista, kahteen konsonanttiin. Puu, albumi, lehti ovat esimerkkejä vakavista sanoista.
Mutta kuten edellä jo mainitsimme, korostusmahdollisuuksia on enemmän kuin yksi, toisin sanoen vakavat sanat ovat myös teräviä sanoja, sanoja esdrújulas ja sobreesdrújulas.
Terävät sanat seuraavat kielemme vakavien sanojen läsnäoloa. Tässä tapauksessa korostus tapahtuu viimeisellä tavulla.
Toisaalta sanat esdrújulas, toinen painotusvaihtoehto, painaa toiseksi viimeistä tavua. Tämäntyyppinen korostus ei ole niin yleinen, ja siksi basson ja diskantin suhteen ei ole niin paljon tämäntyyppisiä sanoja. Tyypillinen piirre on, että ne eivät koskaan mene ilman aksenttia.
