Yksilön käsite on epäilemättä erittäin monimutkainen ja rikas. Teknisesti se symboloi kaikkea, mitä ei voida jakaa, vaikka yleisesti ottaen sitä käytetään viittaamaan ihmiseen tai ihmiseen, koska sitä ei voida jakaa tai pirstalla. Yksilö on siis monimutkaisten sosiaalisten järjestelmien pienin ja yksinkertaisin yksikkö ja myös lähde, josta ne on perustettu ja organisoitu.
Yksilön käsitteen määritelmä voidaan vahvistaa eri tasoilla. Jos aloittaa ontologisesta tasosta, sen olemassaolosta, ei ole epäilystäkään siitä, että yksilön käsite rikastui syvästi ranskalaisen filosofin R. Descartesin teorioiden avulla. Hän ehdotti kuuluisaa lausetta "Ajattelen, siis olen". Sen kautta yksilö on sellainen niin kauan kuin hänellä on kyky ajatella, reflektoida ja käyttää rationaalisia lahjojaan. Samalla tämä lause tunnistaa yksilön asennon ympäristöön, jossa hän on, ja siten yhdistää itsensä kaikkeen, mikä häntä ympäröi.
Toisessa mielessä on ehdotettu myös ajatusta yksilöstä ainutlaatuisena ja toistamattomana olentona, jota ei voida kopioida tai jäljitellä, koska jokainen niistä syntyy tietyssä ympäristössä, tietyillä fyysisillä kyvyillä ja tietyssä historiallis-paikallisessa kontekstissa. Kaikki nämä elementit muuttavat hänet jakamattomaksi olennoksi itsessään ja erityiseksi, koska ne antavat hänelle ne ominaisuudet ja piirteet, jotka hänellä tulee olemaan (suurelta osin) koko elämänsä ajan.
Ihminen ihmisenä ei kuitenkaan ole ennalta suunniteltu ja ennalta määrätty elementti, vaan päinvastoin hän on oppimaan, vastaanottamaan tietoa, hankkimaan taitoja ja kehittämään kulttuuria kykenevä ihminen. Tässä tulee sitten rooli, jonka ympäristö ja rinnakkaiselo muiden yksilöiden kanssa yhteiskunnassa ottavat, jotta yksilöstä tulee sellainen.
